Panu Savolainen
Viimeisen vuosikymmenen kuluessa väitöskirjan julkaiseminen kustannettuna kirjana on muuttunut vaikeaksi. Saatuani väitöskirjani esitarkastukseen kesällä 2016 pidin itsestään selvänä, että teos tulee ulos ainoastaan digitaalisena ja monistan kopiolaitoksella yliopiston vaatimat muutamat välttämättömät paperikopiot. Huolimatta siitä, että arvostan kirjoja myös esineinä ja tutkimukseni sisältävät paljon kuvallisessa muodossa olevia tutkimustuloksia, etenkin karttoja ja pohjapiirroksia.
Yhteydenotto Sigillumin suunnalta muutti suunnitelmat, sillä Bibliotheca Sigillumiana -sarjassa tarjoutui mahdollisuus julkaista tutkimus graafisesti kunnianhimoisena kirjana mutta samanaikaisesti avoimena sähköisenä julkaisuna.
Toisin kuin ehkä ajattelisi, avoin sähköinen julkaiseminen ja samainen kirja esineenä eivät sulje toisiaan pois. Eivät edes tieteellisessä julkaisemisessa, kuten kustannusprosessi, kirjan graafinen suunnittelu ja levitys osoittivat.
Alun perin arkkitehtina, sittemmin humanistina, pidän tutkimustyötä katkeamattomana ketjuna käsitteistä, ajattelusta, tekstistä, kuvista ja graafisista esityksistä kirjatypografiaan. Humanistisen tutkimuksen perinteinen kiinnittyminen tekstiin – lineaariseen, kertomuksena kulkevaan rakenteeseen – on kaikessa ihanuudessaan myös häirinnyt minua. Väitöskirjan kustannusprosessissa tarjoutui mahdollisuus hioa graafinen aineisto viimeistä silausta myöten kuntoon, painaa kartat ja pohjapiirrokset tasokkaalle paperille.
Viime vuosina, kun väitöskirjoja ei juuri enää kustanneta, on yleistynyt kustannusprosessia varten muokattujen käsikirjoitusten julkaiseminen erillisinä monografioina. Ehkä useimmin monisteena julkaistun väitöskirjan ja kustannetun teoksen ero on siinä, että suuren yleisön silmissä raskaita teoreettisia luotauksia on siirretty tyypilliseltä paikaltaan – teoksen johdannosta – loppupäätelmiin ja toisinaan saksittu ja tiivistetty.
On kuitenkin syytä kysyä, missä määrin tiedekirjojen virtaviivaistaminen helpommin sulaviksi makupaloiksi aliarvioi yleisöä ja tekee lopulta hallaa tälle tietokirjallisuuden lajille. Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa väitöskirjoilla on vuosikymmenten ajan ollut tärkeä rooli osana kirjakauppoihin ja tiedettä seuraavan yleisön käsiin päätyvää painettua tekstiä.
Nyt – avoimen julkaisemisen aikakautena ja kirjahyllyjen kadotessa kotien sisustuksesta – on aihetta panostaa tiedekirjallisuuteen maksimoimalla sekä avoin sähköinen levitys että kirjan olemus kauniina ja informatiivisena esineenä. Historia pysyy näkyvillä ja sitä luetaan, kunhan saatavuus ja visuaalisuus kohtaavat lukevan yleisön.
