Sami Louekari
Miten paikallishistoriaa kirjoitetaan?
Usein näkee uutisoitavan, että jonkin kunnan tai yhdistyksen historia on vihdoinkin ”arkistojen kätköistä koottu yksiin kansiin”. Tämä antaa valitettavan virheellisen kuvan historiantutkimuksen luonteesta. Se yksinkertaistaa työtä, jota historiantutkija tekee, ja unohtaa monia aivan oleellisia piirteitä tutkijan työstä ja paikallishistorian kirjoittamisesta. Ensinnäkään aineistot eivät ole missään kätköissä, joita historiantutkija tonkii ja kaivelee. Arkistojen aineisto on, tai sen ainakin tulisi olla, tarkkojen periaatteiden mukaan luetteloitu ja järjestetty. Tutkija ei pääse aiheestaan riittävästi perille pelkästään arkistoluetteloita läpikäymällä. Aineistoja pitää todella käydä läpi, konkreettisimmillaan tilata arkistoissa työpöydälleen ja perehtyä niihin järjestelmällisesti ja huolellisesti. Tutkijan työ on siis systemaattista ja loogista, ei sattumanvaraista penkomista sattumanvaraisista aineistoista.
Kaikki paikallishistoriaa kirjoittavan tarvitsema aineisto ei toki ole pelkästään arkistoissa. Paikallishistorian kirjoittaja tarvitsee ja hyödyntää monia muitakin aineistoja. Esimerkiksi muistitieto ja haastattelut, yksityisten ihmisten kuvat, sanomalehdet, lehtileikekokoelmat ja vastaavat aineistot ovat arvokasta ja tärkeää lähdemateriaalia paikallishistorian tutkijalle. Näiden löytämisessä ja käyttämisessä on omat haasteensa. Paikallishistorian lähdemateriaalille onkin tyypillistä moninaisuus ja laaja-alaisuus, mikä edellyttää tutkijalta kykyä arvioida erilaisten lähteiden käytettävyyttä.
Sanonnassa ”arkistojen kätköistä koottu yksiin kansiin” on toinen vielä suurempi ongelma. Historiantutkijan työ ei ole kasvikansion keräilijän työtä, jossa kerätään yksittäisiä kappaleita kansien väliin. Arkistoissa ei ole valmiina mitään kerättäväksi ja koottavaksi, vaan kaikki historiantutkimus perustuu kysymiseen ja vastausten etsimiseen, pohdintaan ja tulkintaan. Kysymyksiäkään ei ole missään valmiina, ne historiantutkijan täytyy keksiä itse ja lisäksi pohtia. Paikallishistorioita varten perustetaan tavallisesti ohjausryhmä, joka myös usein kertoo, millaisiin seikkoihin paikallishistorian kirjoittajan toivotaan kiinnittävän huomiota ja mistä hänen toivotaan kirjoittavan. Tämä antaa suuntaviivoja paikallishistorian kirjoittajalle, mutta kysymykset ja vastaukset hänen on kuitenkin tehtävä itse. Kysymysten jälkeen paikallishistorian kirjoittajan on pohdittava, millaisilla aineistoilla kysymyksiin voi vastata, ja arvioitava kulloisenkin aineiston kohdalla, miten hyvin ja luotettavasti sen avulla voi tutkimustehtävään vastata. Paikallishistoria, kuten muukaan historia, ei kuitenkaan ole tietovisakysymysten kaltaisten kysymysten esittämistä ja oikeiden vastausten etsimistä. Historiantutkija ei kirjoita tietosanakirjoja eikä paikallishistoria ole hakuluettelo.
Paikallishistoriantutkijan tehtävänä on luoda kokonaiskuva tietyn alueen ihmisten elämästä, kirjoittaa tarina siitä, millaista elämä paikkakunnalla on ollut. Tämä tarina ei kuitenkaan voi olla keksitty, vaan sen on perustuttava tapahtuneeseen, ja tutkijan on annettava menneisyydestä oikeudenmukainen ja paikkaansa pitävä kuva. Tässä historiantutkijan työ eroaa vaikkapa historiallisia romaaneja kirjoittavan kirjailijan työstä. Historialliselta romaaniltakin edellytetään, että sen antama kuvaus on uskottava, mutta kertomuksen ei tarvitse olla tosi myös yksityiskohdiltaan, toisin kuin historiantutkijan. Historiantutkija ei voi keksiä yksityiskohtia tai henkilöitä elävöittääkseen ja korostaakseen haluamiaan asioita.
Paikallishistorian kirjoittajan tehtävänä on siis laatia kokonaistulkinta ja -kuvaus tietyn alueen ihmisistä. Tässä kuvauksessa on kysymys huikean monimutkaisesta päättely- ja kirjoittamisprosessista, professori Jorma Kalelan sanoin ”lukuisten argumenttiketjujen muodostamasta rakenteesta”. Tämän rakenteen pitää perustua historiantutkimuksen metodeihin, olla lukijalle uskottava ja kaiken lisäksi vielä lukijaa kiinnostava. Paikallishistorian kirjoittaminen on siis kaikkea muuta kuin ”yksiin kansiin kokoamista”!
– Sami Louekari-
Valtaosa tutkijoiden käyttämistä asiakirjoista sijaitsee fyysisesti arkistoissa, joissa tutkija voi niitä käyttää. Arkistolaitos kuitenkin digitoi jatkuvasti aineistoja verkkoon tutkijoiden ja menneisyydestä kiinnostuneiden käytettäväksi. Näin aineistot tavoittavat laajemman käyttäjäkunnan ja ovat käytettävissä oman tietokoneen ruudulta, kuten tässä kuvassa, jossa on Halikon ja Vehmaan voutikuntien tilikirjaa 1600-luvun alusta.
